Mikkelin Valkonauha ry:n historiaa

Pursialan turvakodin tyttoja

Pursialan turvakodin tyttöjä

 

OTTEITA YHDISTYKSEN HISTORIASTA valkonauhasisar Mirja Särkän laatiman historiikin pohjalta 

Mikkelin Valkonauhayhdistyksen perustava kokous pidettiin 13.11.1907. Suomen Valkonauhaliiton arkiston maininnoista voidaan päätellä, että Mikkelissä oli valkonauhalaisia jo ennen vuotta 1906. Perustavan kokouksen kokouskutsu ja luettelo liittymismaksun maksaneista henkilöistä on säilynyt. Sen sijaan perustavan kokouksen pöytäkirja samoin kuin vuoden 1908 toimintakertomus ja mahdollisten kokousten pöytäkirjat ovat kadonneet.  Ensimmäiseltä toimintavuodelta on kuitenkin säilynyt kolme laskua, jotka osoittavat yhdistyksen järjestäneen myyjäiset, osallistuneen liiton yleiseen kokoukseen sekä maksaneen Maria Stenrothin eli Suomen Valkonauhaliiton matkasihteerin matkakuluja. Yhdistys rekisteröitiin 13.1.1920, mutta rekisteröimisilmoituksen puutteellisuuden vuoksi Mikkelin Valkonauhayhdistys merkittiin virallisesti yhdistysrekisteriin vasta 24.8.1928.

 

Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli farmaseutti Agda Malin, jonka puoliso Allan Malin toimi Mikkelissä apteekkarina. Alkuvuosien toiminta painottui siveellisyystyöhön. Lisäksi järjestettiin esitelmätilaisuuksia sekä aikuisille että koulunuorisolle. Vuonna 1911 saatiin useiden yritysten jälkeen järjestettyä siveellisyyspäivät. Toimintavaroja kerättiin myyjäisillä, iltamilla ja myytävää saatiin tehtyä ompeluseuroissa. Liiton matkasihteeri Maria Stenroth mainitaan useiden yleisötilaisuuksien puhujana. Suurin osa tuotoista annettiin Helsingin Valkonauhan ylläpitämälle Emmauskodille, vaikka yhdistys ei osallistunut Suomen Valkonauhaliiton ehdottamaan 10 markan jäsenkolehtiin kodin toiminnan hyväksi (10 markkaa vuonna 1911 muutettuna vuoden 2015 rahanarvoon oli noin 38 euroa). Emmauskoti palveli valtakunnallisesti hätään joutuneita tyttöjä, joten oli perusteltua edellyttää valtakunnallista vastuunkantoa.

Yhdistys puuttui myös ravitsemuspaikkojen toimintaan vaikuttamalla, että ”pienempi kahvila suljettiin, koska liikkeellä oli ikäviä huhuja elämästä siellä.” Elokuvien siveellisyyttä valvottiin käymällä vuoron perään näytöksissä. Myös kestikievarin elämän säädyllisyyttä seurattiin.  Vuonna 1913 Mikkelissä järjestettiin Suomen Valkonauhaliiton vuosikokous. Kokouksen jälkeen päätettiin perustaa Mikkeliin tyttökoti.

Mikkelin Valkonauhayhdistys teki vuonna 1917 aloitteen naispoliisin palkkaamisesta Mikkelin poliisilaitokseen. Samana vuonna perustettiinkin Mikkeliin naispoliisin toimi. Seuraavana vuonna sodan oloissa palkattiin toinenkin naispoliisi. Näin jatkui pari vuotta, mutta sitten naispoliisien palkkaus lopetettiin. Kaupunki maksoi naispoliisin palkan vain markkinoiden aikaan, mutta pysyvää naispoliisia ei laitokselle palkattu. Näin jatkui useita vuosia. Valkonauhan vetoomuksista huolimatta poliisilaitos lakkautti naispoliisin täyttämättä jätetyn toimen vuonna 1927. Naispoliisi palkattiin pysyvästi Mikkelin poliisilaitokselle vasta 1941.

Sodan aikana vuonna 1918 naisten tapojen höltyminen oli muutenkin yhdistyksen huolen aiheena. Mikkelissä oli paljon sotilaita ja sen seurauksena kaupunkiin tuli ”siveettömiä naisia”. Valkonauhayhdistys toimi siveellisyysvalvojana.  Se, oliko rooli annettu vai otettu, ei ilmene lähdeaineistosta. Sodan aikana Valkonauha perusti myös ”langenneiden naisten kodin” Sannastiin ja työsiirtolan Anttolaan.  Ymmärtääksemme tuon ajan siveellisyystyön luonteen, on tiedostettava tuolloin laillisena pidetyn ohjesääntöisen prostituution laajuus, jossa tytöt ja naiset olivat turvattomia kärsijöitä. Emmauskodista muodostui erilaisiin vaikeuksiin joutuneiden tyttöjen ja naisten työ- ja turvakoti, johon valkonauhalaiset ohjasivat asukkaita eri puolilta maata.

Yhdistyksen puheenjohtajana toimi vuosina 1909, 1911 -1914 käsityönopettaja Anni Louhivuori, jonka poika Verneri Louhivuori tunnetaan Suomen legendaarisena partioylijohtajana. Anni Louhivuoren jälkeen puheenjohtajan tehtävät otti vastaan Ida Arppe, joka toimi vuosina 1888 -1930 Mikkelin suomalaisen tyttökoulun johtajattarena. Ida Arppesta on sanottu, että tällä vuonna 1865 Värtsilässä syntyneellä, Helsingin Suomalaisen jatko-opiston kasvatilla oli syvällinen vaikutus oppilaisiinsa.

Louhivuoren ja Arppen ominaisuudet ja koulutus olivat hyvä perusta lähteä pohtimaan tyttökodin perustamista. Kodin toiminta saatiin alkuun vuoden 1914 alussa. Nimeksi kodille annettiin Pursialan turvakoti tai suojakoti; molempia nimiä esiintyy. Koti otettiin 18.1.1914 juhlallisesti vihkien käyttöön läänin maaherran läsnä ollessa. Pursiala oli tarkoitettu alaikäisille hoitoa tarvitseville tytöille. Hoitopaikkoja oli 25, mutta ajoittain tyttöjä oli enemmän.

Pääosin hoidokit olivat kotoisin Mikkelin kaupungista ja maalaiskunnasta, mutta joitakin tuli myös lähikunnista ja kauempaakin. Kotia varten vuokrattiin kaupungilta Pursialan tila. Perustamiskuluihin otettiin Säästöpankista lainaa. Kodin kunnostamiseksi tehtiin talkootöitä ja saatiin avustuksia. Velka saatiin maksetuksi jo vuonna 1917, kun yhdistyksen sihteeri Hanna von Fieandt testamenttasi varoja yhdistykselle. Hoitokuluihin saatiin valtionapua tietty summa hoidokkia kohden ja myöhemmin 50 % henkilökunnan palkoista. Henkilökuntaan kuuluivat johtajatar, palvelija ja myöhemmin koulun opettajatar.

Elämä Pursialassa oli työntäyteistä. Kodissa elettiin ”reipasta pienviljelijän tyttären elämää”.  Tytöt harjaannutettiin monenlaisiin töihin. He kehräsivät, kutoivat kankaita, neuloivat, pesivät pyykit, hoitivat puutarhan ja eläimet ja kävivät naapureissakin auttamassa. Käsitöitä tehtiin oman käytön lisäksi myös myyntiin. Eläimiä oli kanoja ja porsaita. Työt aloitettiin kesällä kello 5.30. Tytöt kävivät myös koulua; kiertokoulua ja alkuvuosina maalaiskunnan Linnamäen kansakoulua. Pursialaan perustettiin oma koulu vuonna 1924. Kaksi lasta kävi myös oppikoulua kaupungissa. Kun Mikkelin yhdistys järjesti tammikuussa 2010 Avointen Ovien illan uusissa toimitiloissaan Kotikulmassa, saapui ensimmäisenä vieraana silloin 97-vuotias Anna Lyydia Kirjalainen, joka oli pienenä tyttönä asunut useita vuosia sisarensa kanssa Pursialassa. Hän antoi yhdistyksen arkistoon myös ainutlaatuisia kuvia Pursialan tyttöjen elämästä 1920-luvulla.  

Pursialan tyttökoti toimi kaupungin vuokratiloissa ja vuoden 1927 aikana yhdistyksen johtokunnassa virisi halu hankkia oma kiinteistö toimintaa varten.  Ehdolla oli Kyyhkylä, mutta sen ostaminen ei onnistunut. Vuonna 1928 löytyi Mikkelin maalaiskunnasta Vuolingolta Airola, jossa oli paikkoja 25 - 30 lapselle. Airola käsitti yhdeksän hehtaaria maata, josta viljelyksessä oli kaksi hehtaaria. Tilan hinta oli 300 000 markkaa (vuoden 2015 rahanarvossa noin 90 000 euroa). Hankintahinnan lisäksi tuli lähes 200 000 markkaa korjauskustannuksia (vuoden 2015 rahanarvossa noin 60 000 euroa). Tilan maksamiseksi saatiin 60 % valtionlainaa ja loppua varten otettiin kiinnelaina. Airolaan päästiin muuttamaan 1.6.1928.  Airolassa toimi tyttökoti, jossa asui 20 - 30 tyttöä/vuosi. Tytöt tulivat eri puolilta maata ja kävivät Vuolingon kansakoulua. He olivat eri puolilta Suomea.

1940-luvulla yksi tytöistä kävi ammattikoulun ja yksi tyttökoulun. Myös jälkihoidosta huolehdittiin järjestämällä tytöille työpaikkoja. Varsinkin Airolan toiminnan loppuvuosina vain muutama tytöistä oli paikkakuntalaisia. Henkilökuntaan kuuluivat johtajatar, emännöitsijä ja karjakko. Myöhemmin palkattiin vielä apulaisjohtajatar.  Airola toimi varsin pitkälle samojen periaatteiden mukaisesti kuin Helsingin Valkonauhan ylläpitämä Emmauskotikin.

Tarkoitus oli auttaa tyttöjä saamaan perustaidot ja perustiedot elämässä selviytymiseen. Keskeinen osa kasvatustyötä oli työhön opettaminen ja tyttökodin jälkeiseen työelämään valmistaminen.Airolassa harjoitettiin maataloutta ja siksi koti oli melko omavarainen, maitoa riitti jopa meijeriin vietäväksi. Talossa oli kolmesta neljään lehmää, suuri kanala, muutama porsas, lammas ja kani. Tytöt osallistuivat keittiötöihin, karjanhoitoon ja tekivät kesällä puutarha- ja peltotöitä. Hevostyöt ostettiin naapurilta ja raskaimmat pelto- ja metsätyöt teetettiin päivämiehillä. Käsitöitä tehtiin omaan tarpeeseen, mutta myös myyntiin. Esimerkkinä voi mainita, että yhtenä vuonna kudottiin 40 metriä verhokangasta ja 20 metriä mattoja. Lisäksi tikattiin täkkejä.

Tuloja Airola sai siis tilan tuotosta, kuntien asiakasmaksuista sekä avustuksista. Valkonauhalaisten toiminta varojen hankkimiseksi oli merkittävä. Lahjoitusten osuus oli tuntuva. Esimerkiksi hammaslääkäri Elna Alopeus hoiti tyttöjen hampaat korvauksetta ja apteekkari Akseli Jama lahjoitti kodin tarvitsemat lääkkeet. Useamman kerran lahjoittajana mainitaan kauppias Arvi Nojonen. Vuosikertomuksessa 1929 mainitaan, että ”Jotkut kauppiaat saattoivat koko vuoden laskun kuitata kiitoksella”. Hankintavelat saatiin maksettua vuoteen 1939 mennessä. Se innoitti uusiin rakennustöihin uuden lainan turvin. Päärakennus ajanmukaistettiin ja rakennettiin uusi navetta. Saunarakennuskin oli vireillä, mutta rakentamista jouduttiin lykkäämään sodan vuoksi. Vuoteen 1944 mennessä tämäkin laina oli saatu maksettua.

Airolan tilanne näytti vakaalta vielä 1950-luvulle tultaessa. Vuosi 1952 toi kuitenkin monia vastoinkäymisiä. Vuodesta 1929 palvellut johtajatar Siiri Laajarinne jäi eläkkeelle. Johtajattaren paikka laitettiin hakuun kaksikin kertaa, mutta päteviä hakijoita ei ollut. Hoidokkien määrä myös laski, valtionavun saannin edellytys oli vähintään 15 hoidokkia. Tosin vielä vuoden 1952 lopussa kodissa oli 17 tyttöä. Rakennukset kaipasivat myös korjauksia ja varoja anottiin Raha-automaattiyhdistykseltä. Tilannetta ei varmaan helpottanut, että yksi yhdistyksen keskeinen henkilö, rovastinna Tilda Lauha kuoli maaliskuussa 1952. Tässä tilanteessa nuo aikaisemmin niin rohkeat, mutta nyt jo ikääntyneet naiset eivät enää jaksaneet. Yhdistys päätti kokouksessaan 30.10.1952 lopettaa Airolan tyttökodin toiminnan. Toiminta lakkautui saman vuoden lopussa.